Epäselvää

Taas pari päivää mennyt niin, että kaikki on ollut utuisempaa... Jos on ihan murentumaisillaan, on muutoksenhalu suurimmillaan. Kun onnistuu hieman kokoamaan itseään, tulee heti välinpitämättömämpi olo. Sellainen idealistinen muuttumisen tahto kaikkoaa ja tulee epäselvemmäksi.
Mutta tiedän että jonkinlaisen muutoksen on tultava! Pakko päästä eroon ylimääräisestä painolastista.

Outo rauha...

Semmonen kummallinen levollisuus kasvoi tänä aamuna esiin sekamelskasta. On lempeä krapula. Äidillisesti toruva, ei sellainen joka vaatii päitä vadille.
Muutenkin viimeaikoina olen kokenut oivaltaneeni jotain itsestäni. Siitä miten olen tietoisesti ja tiedostamatta vahingoittanut itseäni ja muita sekä kerännyt sisälleni vihaa ja katkeruutta. Olen nähnyt ne voimavarana, rakentanut niistä muuria oman erakkouteni ympärille.
Nyt mietin että josko olisin valmis tekemään jonkinlaisen pienimuotoisen aselevon todellisuuden kanssa. Josko sittenkin olisi mahdollista saavuttaa mielen tyyneys ja rauha. Antaa vähän periksi, ettei tarvitsisi koko ajan niin verissäpäin taistella tuulimyllyjä vastaan.
Tällaisia asioita olen ajatellut, ja niiden ajatusten pohjalta tuntuu kuin olisi aistittavissa jonkinlainen postiivinen muutos jossain tulevaisuudessa... Pienin askelin...

Hyvää matkaa...

...kaikille vuodelle 2008. Yritetään tehdä isoja juttuja, ja jos ei onnistuta, niin toivottavasti edes pienet jutut onnistuu.

















Nähdään!

Rytmi

Nyt rytmi on kokonaan lakannut kuulumasta, sydän on lakannut lyömästä. Aika ei enää juokse, jokin utuinen lakipiste on saavutettu. Ollaan myrskynsilmässä. Ihmetellään pahaenteistä rauhantunnetta, vaikka kaikki sekasotku on ilmeistä ympärillä. Odotellaan että saataisiin voimaa, voimaa joka käynnistää sydämen. Niin että rytmi alkaa taas kuulua, tuntua ja näkyä.

Aika

Mikähän siinä on kun joulu saa aina aikaan semmosen masentuneen fiiliksen...
Onko se tää pimeys, vai johtuuko se siitä ylitsepääsemättömästä väistämättömyyden tunteesta, jonka ajan kulumisen kokeminen aiheuttaa? Menneisyys tuntuu painolastilta, vaikka yleensä se on mulle muistin ja muiston muodossa sellainen ihmemaa, johon voi uppoutua, tai meri josta voi sukeltaa helmiä taiteelliseen työhönsä ja muuhun. Nyt se tuntuu roikkuvan päällä raskaana, niinkuin pohjalainen taivas! Voi olla toki et satunnaisista hektisistä jaksoista kerääntyy kuonaa, jota ei osaa karistaa pois. On tosi vaikeaa päättää että mitä asioita alkaa arvostaa, ja mitä ei. Joskus tuntuu että tekee semmosia juttuja, joilla on merkitystä, ja sitten seuraavassa hetkessä kuitenkin kokee ne arvottomiksi, keskeneräisiksi, vajavaisiksi tms. En tiedä onko mun suurin vahvuuteni vai heikkouteni että kelaan koko ajan todellisuuden luonnetta. Se tuntuu jotenkin aina johtavan siihen, että tulen kyseenalaistaneeksi itseni prosessin aikana. Ja se on melko kuluttavaa. Tuntuu siltä kuin että pasianssi ei koskaan menisi läpi. Et se olis joskus ihan menemäisillään, ja sitten kuitenkaan ei...
Miten voikaan muuttua mieliala niin äkisti, aamusta aamupäivään mennessä? Ehkä sitä vaan kokee liian vahvasti.
En tiedä, pitää kai taas ennemmin tai myöhemmin käydä koskettamassa pohjaa, että voi päästä uudelleen ylös.

Uudet kotisivut

Uusien kotisivujen olisi tarkoitus alkaa hahmottua ensi vuoden alkupuolella. Jotain on jo näkyvissä:

www.harrywester.com

Melko kunnianhimoisena tavoitteena olisi tehdä simppeli, mutta toimiva ja tyylikäs sivusto, joka olisi hyvä kanava esitellä kulloinkin työnalla olevia taideprojekteja. Voisin ajatella, että osalle projekteista netti voisi olla jopa ensisijainen media. Katsotaan mitä tapahtuu!

Näkökulmia

Olen jotenkin sellaisessa henkisessä tilassa, että päähäni hahmottuu lähestulkoon päivittäin uusia näkökulmia elämään ja asioihin. Lähestyn asioita tavoilla, joita en ole aikaisemmin tullut ollenkaan ajatelleeksi. Jotkut näkökulmat personoituvat toisiin henkilöihin, jotkut kehittyvät omista lähtökohdistani. Se on oikeastaan aika hämmästyttävää...

Taivas

Olen joskus kiivennyt ison siirtolohkareen päälle, ja miettinyt mielessäni että nyt on pohjalaispoika lähellä taivasta. Kävelin tänään pellon ensijäätynyttä piennarta, tuijotin talvensinistä, tummenevaa taivasta, ja tajusin että lakeudella sitä on aina lähellä taivasta... Taivas tuntuu roikkuvan ihan pään yläpuolella, ja sitä kannattelevat ainoastaan jossain kaukaisuudessa näkyvät mustat puut, tulitikun kokoiset.
Tajuan kyllä miten se voi tuntua ahdistavalta, painostavalta. Jos ei siihen ole tottunut, jos ei sitä koe ainoaksi tavaksi taivaan olla.

Sunnuntai

Eilen oli sunnuntai. Menin nukkumaan siinä puolen yön paikkeilla. Katsoin ennen nukkumaanmenoa jotain kummallista ja sekavaa dokumenttia. En tahtonut alussa saada siitä selvää... Että oliko se dokumentti vai fiktiota, siinä oli epätodellinen ääni, värit ja kerronnallinen hitaus...
Se fiilis tarttui minuun, jäi kiinni niin kuin jotain jauhoa jää kostealle iholle... Kun tarkemmin ajatellaan, myöhäisilta vahvisti tunnetta, mutta se oli olemassa jo aiemminkin. Kun olin kävelemässä hämärässä, kun oli jo niin pimeää, ettei kukaan luultavasti voinut nähdä minua. Menin etäämmäksi, sulauduin tumman vihreän harmaasta paperista leikattuun taustaani, ja katselin kirkkaita valoja loitompana. Osa niistä valoista oli niitä, joiden ääreen palasin sittemmin. Miten valon luonne voi muuttuakaan niin paljon, riippuen siitä, miten kaukaa tai läheltä sitä katselee...? Muistan likaisen keltaista, voimatonta valoa. Tai keinotekoisen kirkasta ja puhtaanvalkeaa. Ja sitten sitä oranssimpaa, josta jouluvalot on tehty. Se, joka silmien kosteudessa menee viiruiksi, ja leviää joka suuntaan. Kuin tähtinä, pitkine ja ohuine sakaroineen.
En tiedä mistä tämä kaikki johtuu, tai mistä se kertoo. Minun elämäni on satua, etsin sille joka hetki, joka minuutti ja sekunti jonkinlaista merkitystä ja sisältöä. Ja sittenkin, absoluuttisen merkityksen antaa se mysteeri johon herään heti, kun älyän avata silmäni.

Tuusula

Ameriikanmalliin...
Ei oikein voi ymmärtää.

Puhelin

Olen ajatellut lopettaa puhelimeen vastaamisen. Minua vaivataan sen kautta, minut saadaan tekemään asioita, joita en välittäisi tehdä. Kaikki vaiva vain sen vuoksi, että minut saadaan kiinni.

On hyödyllistä että puhelimen muistissa on kaikki ne numerot, joista haluaa yhteydenottoja ja joihin haluaa ottaa yhteyttä. Vielä järkevämpää kuitenkin olisi, jos siellä olisi kaikki ei-halutut numerot, että tietäisi ja muistaisi olla vastaamatta...

Jättäisivät perkele rauhaan.

Kunpa

Kunpa pääsisin pakenemaan vielä syvemmälle ja pysyvämmin omaan maailmaani, jossa kuvitelmat, muistot ja harhanäyt ravitsisivat minua, eikä reaalitodellisuus (mitä ikinä se sitten onkaan) pääsisi koskaan purevasti kosketuksiin kanssani.
On olemassa jokin sekavuustila, jokin optimaali, jonka vallitessa kaikki asiat ovat parhaalla mahdollisella tolalla, tai ainakin siltä tuntuu. Olo on lämmin, ja ympäristö naamioituu anteeksiantavaksi, vaikka ei kerro mitään!

Odotusta

Mulla on vahvasti sellainen tunne, että tulen ymmärtämään nyt tekemieni asioiden merkityksen ja arvon vasta myöhemmin. Niin kuin että homma odottaa jotain kiteytymistä, joka on jossain edessäpäin. Miettinyt taas viikonloppuna paljon, ollut epävarma ja kyseenalaistanut kaikkea... Sitten kuitenkin kanavoinut ajatukset terveellisellä tavalla, ja tehnyt kuvasarjoja uusista performansseista ja riiteistä. Pelleillyt saven kanssa. Tarkoitus oli jatkaa saveen sulautumisen ideaa, niin kuin yhdeksitulemista maan kanssa. Positiivisia juttuja, enemmän syntymää kuin kuolemaa, mikäli niitä nyt voi erottaa mitenkään toisistaan, vaikka kuvamaailma onkin nyt ollut mitä se on ollut. En tiedä mikä se otus oli, joka tuijotti minua niistä kuvista. Jokin hirviö se saattoi olla, tai sitten alkueläin. Molemmissa tapauksissa luulisin että suunta on jokseenkin oikea. Riisun kerroksia tietoisen minäni ympäriltä, joka on ollut aina niin perkeleen ahdas nahka. Tuhoan ja rakennan sitten uudelleen erilaisia konstruktioita.

Soittoa

Kokoonnuimme viime lauantaina treenikämpälle kolmestaan pitkästä aikaa. Muutamia biisejä soitettiin, oli yllättävä hauskaa... Tuntui terapeuttiselta. Ihan kuin tylsyys olisi irronnut, ja pudonnut pois päältä, kuin joku likainen paita. Energiaa tuli lisää, ja jäi tosi hyvä ja harmoninen fiilis.
Ainakin näitä biisejä vedettiin:

Rockin’ in the Free World
All Along the Watchtower
Mustikkapaikka
Anna sen mennä
Unohdan asioita
Ystäväni hukkui
Uskomattomiin seikkailuihin
Huono ihminen
Sopii mun tyyliin
Vastaus on valmiina

Uusina kappaleina:

Leijua ja lentää
Piilossa
Hyvää matkaa
Kuumaa

Aikaisemmin kuulematonta matskua on siis olemassa, ja semmosta syntyy hitaassa tahdissa, vaikkei bändi aktiivisesti toimikaan... Ehkäpä jotain demotetaan jossain vaiheessa.

Väsymys

Ollut väsyneempi kuin pitkään aikaan... Alkaakohan se taas?
Kuljeskellut metsissä, etsinyt paikkoja joissa harvat auringonsäteet osuvat maahan. Peilannut itseäni pienen metsälammikon sysimustasta vedestä ja löytänyt siellä oudon, yksiulotteisen rajapinnan...

Otteita II

"Yö on melkein kuin peitto, jonka suojaan voi piiloutua ja jonka voi kietoa ympärilleen. Sen sisällä on lämmin olla, sillä yön lämpö on vuoteen lämpö.

Jos menisin ulos, voisin kuulla urbaanin maailman heikon sykkeen, se kuuluisi kyllä jos oikein pinnistäisin. Näkisin varmaan satunnaiset autonvalot… Mutta ei, olen turvassa, piilossa kaikilta noilta asioilta. Omassa maailmassani ja yössä.

Kukaan ulkopuolinen ei tiedä olemassaolostani eikä löydä minua. Kaikki uhkakuvat tulevat sisältäpäin, minusta itsestäni. Se ei tee helpommaksi niiden kanssa painiskelua, mutta ainakin tiedän mistä ne ovat peräisin. Tai minulla on mahdollisuus tietää."

Otteita

"Kello on kohta yökolme, ja jokaisella asialla tuntuu olevan jokin merkitys.

On ihanaa olla turta ja hylkiö. On täydellistä onnea olla tarpeeton ja toimeton. Kuola suusta valuen, elää omassa yksinkertaisen monimutkaisessa maailmassaan ja muistoissaan. Käyttää kaiken aikansa siihen, että yrittää mahdollisimman tarkasti palauttaa mieleen miltä lumesta kastunut sukka tuntui saappaassa vuonna -86, viisivuotiaana, kun ulospäin kirkkaana loistava majakka muuttui sisääntullessa kellertävää valoa tihkuvaksi, heikoksi hehkulampuksi. "

"Niin, tulin ajatelleeksi lapsuuden arkipäiviä, ja talvisia alkuiltoja. Hehkulampun likainen ja heikko valo raivaa tietään hämärään, ja jostain kuuluu surinaa. Surinaa, jonka tunsin silloin, mutta jota en enää osaa yhdistää mihinkään vaikka muistikuva siitä onkin jäljellä. Elämä on hyvin hennosti vaaleanruskeaa ja se tuoksuu sairaalaruoalta. Enkä tarkoita sillä mitään negatiivista, vaikken melkein itsekään ymmärrä, miten sairaalaruoan tuoksu voi olla mitään muuta…

…yleensä en selitä, mutta teen poikkeuksen. Kun olin muutaman vuoden ikäinen, en muista tarkemmin, olin sisällä sairaalassa joitain päiviä keuhkokuumeen vuoksi. Muistan erittäin tarkasti miltä siellä tarjottu ruoka tuoksui, läpitunkevalta, erittäin voimakkaalta. Jopa pistävältä. Ja vihreää kaakelia seinissä… Se on kaikki ajan neutralisoimaa muistikuvieni tapettia, joka nostalgian kautta muuttaa muotoaan joksikin kiinnostavaksi, jota haluaisin tutkia ja analysoida ja tallentaa.

Se tapahtui!"

Sanalista

Kuuma                Jätettiin

Ei                Pois

Voi                Tule

Myös                 Käsitettä

Synnyttää            Ei

Tunne        

Velvollisuus            Kontrasti

Selittämiseen

Tarvita

 

Älä

Lähde

Dialogi

Mielenkiintoinen

Sellaista

Lentouni

Olen viimeaikoina nähnyt useita voimakkaita unia, pari yötä sitten näin jopa pitkästä aikaa yhden lentounen.

Lentounet eivät ole minulle mikään usein toistuva juttu, mutta olen nähnyt niitä aina silloin tällöin. En osaa eritellä tarkemmin milloin tai millaisissa elämäntilanteissa. En kuitenkaan muistaakseni lapsena. En muista koskaan nähneeni lapsena mitään sellaista, muistan muutenkin lapsuudesta tosi vähän unia. Ehkä ne eivät olleet mitään sellaista, minkä olisi voinut, tai katsonut tarpeelliseksi silloin painaa mieleen. Hämärästi muistan olleeni ehkä noin neljä, tai sellainen kuva minulla nyt jälkeenpäin on… Ja nähneeni unen, jossa musta kissa raapi kasvojani. Ja sitten jonkun sellaisen viikinkityyppisen hahmon, aika ahdistavan, vaikkei kovin ilmeisellä tavalla, joka toistui välillä.

Lentounissani lentäminen muistuttaa enemmän leijumista tai ehkä kellumista, tavallaan kuin uisi ilmassa. Maasta irtautuminen on tosi ei-fyysinen juttu, jossa vaaditaan mielettömän paljon tahdonvoimaa ja keskittymistä (Ehkä se olisi erilaista, jos olisi kevyempi?). Irtaantuminen vaatii eniten pyristelyä, mutta sitten homma muuttuu hieman helpommaksi. Jos ote herpaantuu, alkaa melko välittömästi vajota alaspäin, mutta ei varsinaisesti pudota. Lentäminen ei vaikuta kovin vaaralliselta. On mahdollista nousta aika korkeallekin, muttei ehkä kuitenkaan loputtomasti, kaikista vaivattomin korkeus on muutamasta metristä jonnekin keskimääräisen korkeiden rakennusten kattojen tasalle. Sillä alueella on helppoa leijua. Eteneminen tapahtuu kuin uimalla, mutta ei niin fyysisesti. Oikeastaan potkut ja vedot korvautuvat kokonaan mielenliikkeillä, ajatuksilla.

Korkeuden sääteleminen ja siinä onnistuminen antaa uskomattoman suuren vapauden ja onnellisuuden tunteen. Kyse ei ole pakenemisesta tai välttämättömyydestä, vaan jostain hirveän luonnolliselta.

En osaa sanoa mikä saa minut lentämään, millaisissa tilanteissa sitä tapahtuu tms. Niin vain käy.

Unen ja valveen rajamailla

Ollessani ihan nukahtamaisillani eilen, koin näin koin ihmeellisen näyn ja ilmestyksen.

Päässäni alkoi soida outo ääni, kuin jotain konemusiikkia, ilman jumputusta. Pitkiä, ohuita ja lämpöisiä ääniä. Näin ympärilläni hahmoja, joille annan nimen kermakakkunaiset. Tämä johtuu heidän vaatteistaan, sellaisista oudoista, kerroksellisista, röyhelöisistä, viktoriaanisista pukimista sekä valkoisesta väristään, kalpeudestaan ja lievästä hahmottomuudestaan. He olivat vähän kuin houkuttelevat seireenit, heidän tarkoitusperänsä ja viestinsä jäivät epäselviksi.

Ikävä kyllä valvemaailma kaappasi minut vielä hetkeksi omakseen, ja säikäytti nämä oudot ilmestykset tiehensä. Eivätkä ne käsittääkseni enää palanneet.

Ristiriitaisia tuntemuksia

Olen aina nähnyt syksyn pääasiallisesti negatiivisena asiana. Elämä loppuu, valo loppuu, kaikki tulee tiensä päähän.

Tänään tein pienen aamukävelyn ja vuodenkierto näytti toiset kasvonsa. Aurinko paistoi, oli itse asiassa pitkästä aikaa melko lämmintä. Ympäristö tuntui jollain oudolla tavalla kostealta, hedelmälliseltä ja suotuisalta. Kuin märkä ja lämmin huohotus. Aurinko osui sellaisiin paikkoihin, joihin sen kosketus ei vähään aikaan ollut päässyt tunkeutumaan. Se nostatti sumua, jota liikkui hetkessä aukean ylitse nopeasti tuulen mukana, ja joka hajosi sitten yhtä pikaisesti olemattomuuteen.

Ei näitä hetkiä näe ennalta tulevan. Sitä vaan huomaa tuijottavansa jossain arvaamatta paljastuvaa näkyä ja näytelmää, joka typerryttää kauneudellaan. Vähäksi aikaa ajautuu tilaan, jossa kaikki on merkityksetöntä; Iällä ja minuudella ei ole mitään roolia, on vaan joku selittämätön ykseys.

Haukkoo henkeään, haluaa itkeä ja nauraa ja kuolla ja elää.

Rytmi

 

Herään kuselle aamuyöstä.

Kello soi ensimmäisen kerran kello 6.00. Sitten uudelleen kello 7.00, ja viimeisen kerran kello 8.00, jolloin nousen ylös.

Pesen kasvot ja hampaat.

Sijaan vuoteeni.

Tsekkaan uutiset, yleensä tekstiteeveestä ja netistä, heti kun olen

Avannut tietokoneen.

Mietin.

Luen sähköposteja.

Surffaan.

Syön aamiaista, monesti kaurapuuroa. Yleensä valmistan sen mikrossa, koska kattilaruljanssi vituttaa.

Pukeudun.

Mietin.

Työskentelen. Jos jotain jäi edellisenä päivänä kesken, jatkan sen parissa. Jos ei, niin sitten aloitan kevyesti. Etsin netistä infoa seuraavia juttuja varten tms.

Juon kahvia, useimmiten murukahvia. Pistän sekaan makeutusainetta ja vähän maitoa.

Työskentelen.

Työskentelen.

Syön lounasta.

Käyn fillarilla asioilla, jos niitä on.

Avaan television.

Juon pepsimaxsia.

Työskentelen.

Mietin.

Katsolen ympärilleni.

Työskentelen.

Syön päivällistä.

Katson telkkaria.

Katson telkkaria.

Katson telkkaria.

Luen.

Mietin.

Katson telkkaria.

Jos pitää käydä jossain, käyn. Hyvä jos ei tarvitse!

Katson telkkaria.

Luen.

Tarkistan sähköpostit.

Syön iltapalaa.

Joskus kello 9.00 – 23.00 väsyn.

Katson telkkaria.

Luen.

Nukahdan.

 

 

Soittaminen

Soitin akustisesti soolona kolme biisiä viime lauantain arockin väliajalla. Siitä on tosi kauan kun viimeksi on yleisön edessä ollut, ja tuli tosi hyvä fiilis. Jengi nousi käskystä seisomaan, ja tuli lavan eteen. Pitivät ääntä, ja niin pidin minäkin.

En ollut etukäteen miettinyt yhtään mitä biisejä soittaisin, se on kaikista hienointa tossa yksinesiintymisessä. Se vapaus! Mitään ei tarvitse suunnitella valmiiksi.

Myspace.sivustoni

 

http://www.myspace.com/harrywester

En pelkää pimeää

Iltojen ja öiden pimeneminen ei tee oloani epämukavaksi. Päinvastoin. Pimeys tuntuu lohduttavalta, se on vähän niin kuin riepu johon voi kääriytyä. Tai peitto, jonka alla voi olla piilossa. Kesän valoisat yöt saattavat tuntua jotenkin julkeilta.

Ei, ei se ole pimeys, joka minut ajaa loppuun pitkien syksyjen aikana. Se on hämäryys. Pimeyttä kestäisi mainiosti, mikäli edes joskus olisi valoisaa. Mutta koko ajan on hämärää. Aamuisin, päivisin ja iltaisin. Sitten tulee pimeää.

Väsyttää

Oudon väsynyt fiilis, tuntuu siltä että valon määrän jatkuva pieneneminen alkaa vaikuttaa. Ikävä juttu, syksyssä on jokin runollisen kaunis pohjavire, mutta siitä pystyy aika harvoin nauttimaan, kun täytyy vain koko ajan yrittää selviytyä. Se on rankkaa, kun yli puolet vuodesta luonto ympärillämme tuntuu sanovan meille: Teitä ei kaivata täällä! Kaikki jotka vaan pääsee, lähtee pois. Muuttolintujen lennossa on henkensä edestä pakenemisen maku.

Viimeaikoina elämässä on ollut hyvä rytmi, olen työskennellyt säännöllisesti. Mutta vasta sitten oikeastaan voi sanoa jotain varmaa, kun on saanut aikaan enemmän.

Buddy

Näin monta yötä sitten unta saksanpaimenkoirastani, joka kuoli viime tammikuussa.

Unessa se oli kytkettynä kiinni vaahteraan, irrotin sen, ja se nousi vaivalloisesti ylös. Se oli vanha ja väsynyt.

Uni aikaansai oudon surumielisen fiiliksen, joka viipyi päiviä.

Jotain tapahtuu: Lauantai II

Olen yrittänyt löytää rytmin! Nimenomaan siitä on paljolti elämässä kysymys. Rytmistä ja epärytmistä, samalla tavalla kuin järjestyksestä ja epäjärjestyksestä. Normaalisti olen paljolti saanut parhaimmat ideani myöhään yöllä, silloin kun lähestyvä uni rajaa jotain liiallista kriittisyyttä pois, ja uskaltaa nähdä asioita toisella tavalla. Nyt en kuitenkaan työskentele yömyöhään. Se on liian rankkaa, se ei tee hyvää rytmille. Ennemmin yritän nousta aikaisin, ja käynnistää luovan prosessin mahdollisimman tehokkaasti ja säännöllisesti, päivittäin. Tämä on käsittääkseni avain onnistumiseen siinä mitä teen!

Viime viikon perjantaina tulin kotiin Tammisaaresta. Olin pystyttämässä siellä näyttelyä. Katso flyer alapuolella.

CUT#1,

à

Lauantai

Herääminen aikaisin on jännittävää, mikäli se tapahtuu itsestään. Jos joutuu heräämään johonkin tiettyyn kellon aikaan, ei yleensä tee sitä kovin mielellään. Keväällä kerran en saanut nukutuksi aamuneljän jälkeen. Menin työhuoneelle, ja näin uskomattoman laskevan kuun… Se oli tunnustanut tappionsa valkenevalle päivälle, mutta viipyi vielä usvaisen aukean reunalla. Kannatti olla hereillä sinä aamuna!

Join eilen valkkaria, mutta nyt ei ole yhtään turtunut olo. Pää tuntuu toimivan hyvin. Olen levittänyt näyttelyyn tulevat kuvat työhuoneeni lattialle, katselen ja mietin niitä.

Loppuviikko

Viikko alkaa kallistua loppua kohden, ajatus valkoviinistä ui alitajuntaan.

Minusta on tullut kovin eristäytynyt, keksin tekosyitä, lykkään menemisiäni. Työhuone tuntuu oikealta paikalta olla, kaikkiin muihin paikkoihin ja muuhun tekemiseen liittyy epävarmuuden tekijä. Pihalla sataa, tai en tiedä voiko sitä kutsua sateeksi sillä vesipisarat eivät liiku. Ne pysyttelevät paikoillaan ilmassa. Täytyisi lähteä kaupunkiin.

Syksy

Ensimmäinen syksyn raaka tuntuma tekee marjoista makeampia. Kun pyöräilee, kevyen pureva ilma valuu nielusta sisään ja keuhkoihin, ja saa tuntemaan itsensä sisältäpäin eläväksi. Nämä ensikosketukset syksyn kanssa tuntuvat karaisevan, mutta eivät liian ankarasti vaan vaivihkaa. Pyöräilen lyhyitä matkoja päivittäin, alkuillasta maisema on monesti autio. Kummasti alkusyksyn vihreä näyttää vihreämmältä kuin loppukesän. Kylmät vesipisarat ja kuura leimaavat kaiken. Pyöräillessäni päälläni on kirkkaankeltainen tuulitakki. Kuulokkeissa soi keskiaikaista, latinaksi laulettua kirkkomusiikkia. Tunnen oloni hyvin epätodelliseksi.

Hengitän sisäänpäin

Hengitän koko ajan sisäänpäin, en koskaan ulos.
Väsyttää, kuin jokin tahtoisi pusertaa minusta kaikki mehut pihalle. En tahdo jaksaa elää sellaista elämää, jollaista tahtoisin elää. Sorrun ajattelemaan vääriä asioita, puhumaan vääriä sanoja. Keskittyminen ja into tahtovat hiipua olemattomiin. Läsnäoloni on häilyvää ja himmeää.
Yritän seurata risteileviä säikeitä. Yritän selviytyä jokaisesta päivästä. Nousta joka aamu ylös. Pestä kasvoni ja hampaani. Koostaa aina uutta ja käyttökelpoista tulkintaa sen hetkisestä todellisuudesta, sen hetkiseen käyttöön.