Aika

Mikähän siinä on kun joulu saa aina aikaan semmosen masentuneen fiiliksen...
Onko se tää pimeys, vai johtuuko se siitä ylitsepääsemättömästä väistämättömyyden tunteesta, jonka ajan kulumisen kokeminen aiheuttaa? Menneisyys tuntuu painolastilta, vaikka yleensä se on mulle muistin ja muiston muodossa sellainen ihmemaa, johon voi uppoutua, tai meri josta voi sukeltaa helmiä taiteelliseen työhönsä ja muuhun. Nyt se tuntuu roikkuvan päällä raskaana, niinkuin pohjalainen taivas! Voi olla toki et satunnaisista hektisistä jaksoista kerääntyy kuonaa, jota ei osaa karistaa pois. On tosi vaikeaa päättää että mitä asioita alkaa arvostaa, ja mitä ei. Joskus tuntuu että tekee semmosia juttuja, joilla on merkitystä, ja sitten seuraavassa hetkessä kuitenkin kokee ne arvottomiksi, keskeneräisiksi, vajavaisiksi tms. En tiedä onko mun suurin vahvuuteni vai heikkouteni että kelaan koko ajan todellisuuden luonnetta. Se tuntuu jotenkin aina johtavan siihen, että tulen kyseenalaistaneeksi itseni prosessin aikana. Ja se on melko kuluttavaa. Tuntuu siltä kuin että pasianssi ei koskaan menisi läpi. Et se olis joskus ihan menemäisillään, ja sitten kuitenkaan ei...
Miten voikaan muuttua mieliala niin äkisti, aamusta aamupäivään mennessä? Ehkä sitä vaan kokee liian vahvasti.
En tiedä, pitää kai taas ennemmin tai myöhemmin käydä koskettamassa pohjaa, että voi päästä uudelleen ylös.