Eilen oli sunnuntai. Menin nukkumaan siinä puolen yön paikkeilla. Katsoin ennen nukkumaanmenoa jotain kummallista ja sekavaa dokumenttia. En tahtonut alussa saada siitä selvää... Että oliko se dokumentti vai fiktiota, siinä oli epätodellinen ääni, värit ja kerronnallinen hitaus...
Se fiilis tarttui minuun, jäi kiinni niin kuin jotain jauhoa jää kostealle iholle... Kun tarkemmin ajatellaan, myöhäisilta vahvisti tunnetta, mutta se oli olemassa jo aiemminkin. Kun olin kävelemässä hämärässä, kun oli jo niin pimeää, ettei kukaan luultavasti voinut nähdä minua. Menin etäämmäksi, sulauduin tumman vihreän harmaasta paperista leikattuun taustaani, ja katselin kirkkaita valoja loitompana. Osa niistä valoista oli niitä, joiden ääreen palasin sittemmin. Miten valon luonne voi muuttuakaan niin paljon, riippuen siitä, miten kaukaa tai läheltä sitä katselee...? Muistan likaisen keltaista, voimatonta valoa. Tai keinotekoisen kirkasta ja puhtaanvalkeaa. Ja sitten sitä oranssimpaa, josta jouluvalot on tehty. Se, joka silmien kosteudessa menee viiruiksi, ja leviää joka suuntaan. Kuin tähtinä, pitkine ja ohuine sakaroineen.
En tiedä mistä tämä kaikki johtuu, tai mistä se kertoo. Minun elämäni on satua, etsin sille joka hetki, joka minuutti ja sekunti jonkinlaista merkitystä ja sisältöä. Ja sittenkin, absoluuttisen merkityksen antaa se mysteeri johon herään heti, kun älyän avata silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti