Olen joskus kiivennyt ison siirtolohkareen päälle, ja miettinyt mielessäni että nyt on pohjalaispoika lähellä taivasta. Kävelin tänään pellon ensijäätynyttä piennarta, tuijotin talvensinistä, tummenevaa taivasta, ja tajusin että lakeudella sitä on aina lähellä taivasta... Taivas tuntuu roikkuvan ihan pään yläpuolella, ja sitä kannattelevat ainoastaan jossain kaukaisuudessa näkyvät mustat puut, tulitikun kokoiset.
Tajuan kyllä miten se voi tuntua ahdistavalta, painostavalta. Jos ei siihen ole tottunut, jos ei sitä koe ainoaksi tavaksi taivaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti