Epäselvää

Taas pari päivää mennyt niin, että kaikki on ollut utuisempaa... Jos on ihan murentumaisillaan, on muutoksenhalu suurimmillaan. Kun onnistuu hieman kokoamaan itseään, tulee heti välinpitämättömämpi olo. Sellainen idealistinen muuttumisen tahto kaikkoaa ja tulee epäselvemmäksi.
Mutta tiedän että jonkinlaisen muutoksen on tultava! Pakko päästä eroon ylimääräisestä painolastista.

Outo rauha...

Semmonen kummallinen levollisuus kasvoi tänä aamuna esiin sekamelskasta. On lempeä krapula. Äidillisesti toruva, ei sellainen joka vaatii päitä vadille.
Muutenkin viimeaikoina olen kokenut oivaltaneeni jotain itsestäni. Siitä miten olen tietoisesti ja tiedostamatta vahingoittanut itseäni ja muita sekä kerännyt sisälleni vihaa ja katkeruutta. Olen nähnyt ne voimavarana, rakentanut niistä muuria oman erakkouteni ympärille.
Nyt mietin että josko olisin valmis tekemään jonkinlaisen pienimuotoisen aselevon todellisuuden kanssa. Josko sittenkin olisi mahdollista saavuttaa mielen tyyneys ja rauha. Antaa vähän periksi, ettei tarvitsisi koko ajan niin verissäpäin taistella tuulimyllyjä vastaan.
Tällaisia asioita olen ajatellut, ja niiden ajatusten pohjalta tuntuu kuin olisi aistittavissa jonkinlainen postiivinen muutos jossain tulevaisuudessa... Pienin askelin...

Hyvää matkaa...

...kaikille vuodelle 2008. Yritetään tehdä isoja juttuja, ja jos ei onnistuta, niin toivottavasti edes pienet jutut onnistuu.

















Nähdään!

Rytmi

Nyt rytmi on kokonaan lakannut kuulumasta, sydän on lakannut lyömästä. Aika ei enää juokse, jokin utuinen lakipiste on saavutettu. Ollaan myrskynsilmässä. Ihmetellään pahaenteistä rauhantunnetta, vaikka kaikki sekasotku on ilmeistä ympärillä. Odotellaan että saataisiin voimaa, voimaa joka käynnistää sydämen. Niin että rytmi alkaa taas kuulua, tuntua ja näkyä.

Aika

Mikähän siinä on kun joulu saa aina aikaan semmosen masentuneen fiiliksen...
Onko se tää pimeys, vai johtuuko se siitä ylitsepääsemättömästä väistämättömyyden tunteesta, jonka ajan kulumisen kokeminen aiheuttaa? Menneisyys tuntuu painolastilta, vaikka yleensä se on mulle muistin ja muiston muodossa sellainen ihmemaa, johon voi uppoutua, tai meri josta voi sukeltaa helmiä taiteelliseen työhönsä ja muuhun. Nyt se tuntuu roikkuvan päällä raskaana, niinkuin pohjalainen taivas! Voi olla toki et satunnaisista hektisistä jaksoista kerääntyy kuonaa, jota ei osaa karistaa pois. On tosi vaikeaa päättää että mitä asioita alkaa arvostaa, ja mitä ei. Joskus tuntuu että tekee semmosia juttuja, joilla on merkitystä, ja sitten seuraavassa hetkessä kuitenkin kokee ne arvottomiksi, keskeneräisiksi, vajavaisiksi tms. En tiedä onko mun suurin vahvuuteni vai heikkouteni että kelaan koko ajan todellisuuden luonnetta. Se tuntuu jotenkin aina johtavan siihen, että tulen kyseenalaistaneeksi itseni prosessin aikana. Ja se on melko kuluttavaa. Tuntuu siltä kuin että pasianssi ei koskaan menisi läpi. Et se olis joskus ihan menemäisillään, ja sitten kuitenkaan ei...
Miten voikaan muuttua mieliala niin äkisti, aamusta aamupäivään mennessä? Ehkä sitä vaan kokee liian vahvasti.
En tiedä, pitää kai taas ennemmin tai myöhemmin käydä koskettamassa pohjaa, että voi päästä uudelleen ylös.