Kuvataiteilija / Bildkonstnär / Visual Artist
Näin monta yötä sitten unta saksanpaimenkoirastani, joka kuoli viime tammikuussa.
Unessa se oli kytkettynä kiinni vaahteraan, irrotin sen, ja se nousi vaivalloisesti ylös. Se oli vanha ja väsynyt.
Uni aikaansai oudon surumielisen fiiliksen, joka viipyi päiviä.
Olen yrittänyt löytää rytmin! Nimenomaan siitä on paljolti elämässä kysymys. Rytmistä ja epärytmistä, samalla tavalla kuin järjestyksestä ja epäjärjestyksestä. Normaalisti olen paljolti saanut parhaimmat ideani myöhään yöllä, silloin kun lähestyvä uni rajaa jotain liiallista kriittisyyttä pois, ja uskaltaa nähdä asioita toisella tavalla. Nyt en kuitenkaan työskentele yömyöhään. Se on liian rankkaa, se ei tee hyvää rytmille. Ennemmin yritän nousta aikaisin, ja käynnistää luovan prosessin mahdollisimman tehokkaasti ja säännöllisesti, päivittäin. Tämä on käsittääkseni avain onnistumiseen siinä mitä teen!
Viime viikon perjantaina tulin kotiin Tammisaaresta. Olin pystyttämässä siellä näyttelyä. Katso flyer alapuolella.
CUT#1,
à
Herääminen aikaisin on jännittävää, mikäli se tapahtuu itsestään. Jos joutuu heräämään johonkin tiettyyn kellon aikaan, ei yleensä tee sitä kovin mielellään. Keväällä kerran en saanut nukutuksi aamuneljän jälkeen. Menin työhuoneelle, ja näin uskomattoman laskevan kuun… Se oli tunnustanut tappionsa valkenevalle päivälle, mutta viipyi vielä usvaisen aukean reunalla. Kannatti olla hereillä sinä aamuna!
Join eilen valkkaria, mutta nyt ei ole yhtään turtunut olo. Pää tuntuu toimivan hyvin. Olen levittänyt näyttelyyn tulevat kuvat työhuoneeni lattialle, katselen ja mietin niitä.
Viikko alkaa kallistua loppua kohden, ajatus valkoviinistä ui alitajuntaan.
Minusta on tullut kovin eristäytynyt, keksin tekosyitä, lykkään menemisiäni. Työhuone tuntuu oikealta paikalta olla, kaikkiin muihin paikkoihin ja muuhun tekemiseen liittyy epävarmuuden tekijä. Pihalla sataa, tai en tiedä voiko sitä kutsua sateeksi sillä vesipisarat eivät liiku. Ne pysyttelevät paikoillaan ilmassa. Täytyisi lähteä kaupunkiin.
Ensimmäinen syksyn raaka tuntuma tekee marjoista makeampia. Kun pyöräilee, kevyen pureva ilma valuu nielusta sisään ja keuhkoihin, ja saa tuntemaan itsensä sisältäpäin eläväksi. Nämä ensikosketukset syksyn kanssa tuntuvat karaisevan, mutta eivät liian ankarasti vaan vaivihkaa. Pyöräilen lyhyitä matkoja päivittäin, alkuillasta maisema on monesti autio. Kummasti alkusyksyn vihreä näyttää vihreämmältä kuin loppukesän. Kylmät vesipisarat ja kuura leimaavat kaiken. Pyöräillessäni päälläni on kirkkaankeltainen tuulitakki. Kuulokkeissa soi keskiaikaista, latinaksi laulettua kirkkomusiikkia. Tunnen oloni hyvin epätodelliseksi.
